Olen huono saattamaan epämieluisia asioita loppuun, myönnän sen auliisti. Niinpä aikoinaan työelämään siirtymisen myötä yliopisto-opintoni jäivät roikkumaan. En siis ollut valmistunut, vaan opintoni olivat gradua ja muutamaa syventävää kurssia vailla. Tämä asia ei koskaan vaivannut minua itseäni. Tietyille lähipiirin ihmisille se tuntui olevan suurempi juttu. Itse en kokenut virallisen tutkintonimikkeen puuttumisen olevan mikään este omalla kaupallisella alallani. Ja kaikkihan tietävät, mikä tilanne on esim. teknillisellä alalla... Joka tapauksessa, hyvillä mielin jatkoin elämääni normaalisti. Olin sysännyt opiskeluajatukseni jonnekin pääkoppani perukoille kategoriaan "teen ne loppuun, sitten kun otollinen tilaisuus aukenee". Ärsyynnyin ja ahdistuin ainoastaan silloin jos joku sukulainen tai puolituttu kyseli opiskeluiden etenemisestä ja valmistumisesta. Nuo kyselyt saattoivat keskeneräisyyden päivätietoisuuteeni. Plus että en ottanut hyvällä vastaan ihmisten antamia "neuvoja" siitä, kuinka nyt kuitenkin kannattaisi hoitaa opinnot loppuun.
Olin jo viime syksynä häidemme jälkeen päättänyt, että saattaisiin loppuun opintoni. Tyytymättömyyteni silloiseen työpaikkaani ja sen epäkohtiin oli kasvanut entisestään ja ajattelin, että olisi hyödyllisempää tehdä tutkinto loppuun ja sitä kautta ponnistaa uutta ja parempaa kohti. Kun sitten kohtalo puuttui peliin ja menetinkin syksyllä työni, olin harmistumisen sijasta tyytyväinen. Melkeinpä nauratti se, kuinka elämä ohjasi fokukseni oikeaan suuntaan ja ajatukseni ja toiveeni opintojeni loppuun saattamisesta kävivät toteen (tosin tapa, jolla se ilmentyi, oli aika hurja). Aloitin siis graduni väsäämisen Tampereella ja kulutinkin kirjaston penkkejä ahkerasti.
Kun mieheni sai tietoonsa alkavat YT -neuvottelut, sitä kautta konkretisoitui molempien yhteinen toive ulkomaille muutosta ja uuden työn hakemisesta. Kohtalon ohjatessa meidät tänne Irlantiin, päätin töiden hakemisen sijaan keskittyä uudessa kotimaassani opintojeni loppuun saattamiseen. Onneksi yliopistoni (tai siis ohjaajani, joka oli samalla puuttuvien syventävien kurssien opettaja) oli todella joustava ymmärtäen tilanteeni. Sain siis sovittua puuttuvien kurssien suorittamisen etänä. Muutenkin olen ikuisesti kiitollinen ihanalle ohjaajalleni, joka vastasi viesteihini heti, oli tehokas toimissaan ja hienosti jaksoi kannustaa. Toki myös mieheni oli korvaamaton tsemppari ja tuki, jolle saatoin purkaa ahdistusta ja toivottomuutta. Oli se graduntekoprosessi sen verran suuri ponnistus, etten suoraan sanottuna tiedä, olisinko siihen yksin edes kyennyt. Mieheni ollessa töissä minä siis istuin läppärin ääressä tehden opintoja. Tällä tavalla en onnistunut saamaan Irlannista uusia ystävyyssuhteita tai omia sosiaalisia piirejä. Mutta sain tehtyä loppuun asian, joka aikoja sitten oli jäänyt kesken.
Niinpä lopulta uurastus palkittiin ja valmistuin vihdoin yliopistostani toukokuun lopussa. Olihan se tunne ihan kiva, mutta riemuni repesi ja koko asia konkretisoitui vasta kun sain postitse tutkintotodistukseni yliopistolta tulleiden onnittelujen ym. papereiden kera! Sitä tunnetta on vaikea kuvailla; iloa ja riemua, hiven ylpeyttä sekä suunnatonta helpotusta. Tämän sain vihdoin aikaan, eikä kukaan voi viedä tutkintoani minulta pois. Ikään kuin viimeinen sinetti ja palkinto kaikelle vuosikausien takaiselle tenteissä istumiselle, ryhmätöiden puurtamiselle ja tentteihin luvulle. Olin aiemmin yrittänyt motivoida itseäni graduntekoprosessissa sillä, että yritin kuvitella etukäteen, kuinka hienolta valmistuminen tuntuu. Tätä visualisointia teinkin säännöllisesti, mutta täytyypä sanoa etten ihan näitä tuntemuksia osannut etukäteen ajatella! :)
Tässäpä lopuksi tsemppiviesti kaikille niille ikuisille opiskelijoille. Tiedän tasan tarkkaan, miltä teistä tuntuu. Jos valmistuminen ei haittaa työmahdollisuuksia tai omaatuntoa, turha siitä on stressata. Tuossa tilanteessa ei saa antaa muiden marmatuksen ja odotusten masentaa ja lannistaa. Kyseessä on oma elämäsi, joten pääasia on, että itse olet tehtyihin valintoihisi tyytyväinen. Jokainen meistä siis eläköön omannäköistä elämää yhteiskunnan ja muiden ihmisten odotuksista piittaamatta. :)
